Kahvia ja salmiakkia – Uusi pannullinen

On taas helmikuu ja mullanvaihdon aika. Tämä teksti on julkaistu kymmenisen vuotta sitten vanhassa Kahvia ja salmiakkia -blogissani. Nappasin sen sieltä tähän Uuteen pannulliseen, koska sen sanoma on ikivihreä. Aina helmikuussa, kun valo pikku hiljaa alkoi valloittaa alaa talven pimeydeltä, lapsuudenperheessäni vaihdettiin mullat kukkaruukkuihin. Muistan, miten mummun taitavat kädet kopsuttelivat kukat varovasti ruukuistaan, leikkasivat juurakoita pienemmiksi ja istuttivat kukat hellästi uuteen, muhevaan multaan. Saattoi melkein kuulla, miten kukat huokaisivat tyytyväisyydestä ja alkoivat imeä ravintoa uudesta asuinpaikastaan. Olohuoneen isolle pöydälle levitettiin sanomalehtiä, ja työ saattoi alkaa. Aamulehden sivuille vyöryvässä mullassa ja juurakonpalasissa ja huoneeseen leviävässä tuoreen mullan tuoksussa oli kielletyn hedelmän makeutta. Eihän sisälle yleensä saanut tuoda multaa tai villinä rehottavia kasveja, ei toki! Kenkien mukana tulleet hiekanmurusetkin lakaistiin mahdollisimm...

  Marraskuun pimeyttä torjuaksemme olemme käynnistäneet joulunvalmistelupuuhat. Kahden ikäihmisyyttä lähestyvän aikuisen taloudessamme jatketaan monia lapsiperhevuosien jouluperinteitä, ja yksi niistä on verhojen vaihtaminen lämpöisemmän sävyisiin. Usein se tapahtuu juuri isänpäiväviikonloppuna, jota nytkin elämmme.  Myös joulumusiikin kuuntelu alkaa isänpäivän tienoilla, ja niin se alkoi tänäkin vuonna. Verhotankoihin kurkotteluani ja nipistimien kimpussa ähellystäni  (miten se voikin olla näin työlästä!)   sulostuttaa soundtrack elokuvasta Home Alone – Yksin kotona 1. Tuolla musiikilla on joulu avattu meillä jo kymmenien vuosien ajan, ja miksipä mennä hyviä perinteitä muuttamaan. Kaikenlaisia suoratoistomahdollisuuksia on toki ulottuvillamme, mutta tuo musiikki kuunnellaan meillä aina CD:ltä. Voisin vaikka vannoa, että äänitteeltä kuunneltuna se kuulostaa erilaiselta! Sitäpaitsi ihmisellä on kosketusmuisti, ja aina kun kaivan esiin joulumusiikkikokoelmani, avaan CD...

  Olen aina ollut sanahullu. Kirjoitetut tai puhutut, kuullut tai lausutut, toisten tuottamat tai omani, nautin niistä kaikista. Koulussa taisin salaa iloita myös kielten sanakokeista.     Mutta tämän intohimon varjopuoli on se, että joskus jokin sana voi alkaa kiusata minua. Kiusata tavalla, jossa se kutsuu minua seuraamaan itseään sivupolulle, joka vie aivan toiseen suuntaan kuin minne alun perin on ollut tarkoitus mennä.      Yksi esimerkki tällaisista sanoista on tuttu vakuutus ”Sinä riität.” Armollisista armollisimmiksi tarkoitetut sanat, jotka lausumme toisillemme hyvässä tarkoituksessa. Mutta yllättäen huomaat, että sanoissa onkin viesti, joka sisältää vaatimuksen. Sillä eikö ajatukseen  riittämisestä  aina sisällykin ajatus mitasta, jonka pitää tulla täyteen? Piirakan täytteeseen tarvitaan 2 dl kermaa, mutta jos sinulla ei ole kuin 1dl, sekin  riittää.  Mutta se täydellinen mitta olisi kyllä ollut se 2 dl…  Voisiko uusi...

  Sopranos TV-sarjan päähenkilö Tony Soprano pohti kerran terapeuttinsa vastaanotolla:  –  Every day is a gift, it´s just, does it have to be a pair of socks?  Jokainen päivä on lahja, mutta onko sen pakko olla pari sukkia?   Upeasti sanottu gangsteripomolta. Ja niin totta, vai mitä?   Kyllä, Tony Soprano oli masentunut tai ainakin vahvasti sinne päin kallellaan. Mutta ei tarvitse olla masentunut tunteakseen samalla tavalla kuin hän. Kaikilla meillä on joskus ollut ”mälsäntäi”, niin kuin meidän 3-vuotiaalla lapsenlapsella, joka keksi osuvan nimen niille päiville, kun jäisi mieluummin peiton alle odottamaan, että tulee huominen.     Minun elämässäni on joskus pitkiäkin aikoja, kun päivät vaan tulevat ja menevät, ilman että juurikaan annan niille arvoa. On vain mälsäntäi toisensa perään. Eikä jatkuva uutisvirta, joka mustana kuin synkkä suovesi valuu koteihimme, ainakaan lisää elämänhalua.    Elämä on arvokasta, kaunista ja haura...

  Tänä kesänä olemme viettäneet neljättäkymmenettä hääpäiväämme.  Me tapasimme toisemme yli neljäkymmentä vuotta sitten, t utustuimme ja rakastuimme, muutimme yhteen, ostimme kihlat ja menimme naimisiin.   Olimme kovin nuoria ja k aipasimme kumpikin rinnallemme  toista ihmistä, jolle voisimme antaa aivan erityisen paikan elämässämme. Vai oliko kyse enemmänkin siitä, että halusimme saada elämäämme jonkun, joka tekisi meidät onnellisiksi?   Sitkeänä elää meissä satujen synnyttämä haave siitä, että jonakin päivänä kohtaamme sammakon, joka onkin lumottu prinssi ja joka saa suudelman voimasta takaisin alkuperäisen olomuotonsa. Moiskis vaan, ja edessäni seisoo komea prinssi, täydellinen kaikin tavoin. Siinä nyt on se joku, joka tekee minut vihdoin onnelliseksi!  Todellisessa elämässä me tosin ohitamme sammakot ja tähyilemme niitä, jotka jo valmiiksi näyttävät ja tuntuvat unelmiemme prinsseiltä tai prinsessoilta. Ja jos sellainen löytyy, liitämme elämämme hän...

  Ostin kerran   ystävänpäiväkortin, jossa soma kiharapäinen taapero ja iso simpanssi halaavat toisiaan, nenät vastatusten. Kortissa lukee: ”Kun ystävä kohtaa ystävän, ei pienillä eroilla ole merkitystä!”   Miten upea ystävyyden ylistys! ajattelin kortin ostaessani. Kuinka hienoa onkaan ilahduttaa tällä kortilla ystävänpäivänä jotakin ystävistäni. Kukahan heistä olisi se onnekas, joka sen saa…? Toistaiseksi en ole vielä uskaltanut lähettää korttia kenellekään. Heti kun otan sen esiin ja mietin, kenelle sen lähettäisin, alan epäröidä. Entä jos tuon ystävän huumorintaju ei riitäkään? Mitä jos hän alkaa epäillä minulla olleen salaisia vaikuttimia lähettäessäni kortin hänelle? Mitä jos hän ajattelee, että haluan jostakin syystä ilkeillä hänelle lähettämällä hänelle ystävänpäivänä kuvan apinasta?  Tänäkin vuonna apinakortti jäi siis jälleen kerran lähettämättä. Ja kuitenkin juuri tuo kortti kertoisi tosi ystävyydestä jotakin oleellisen tärkeää: ystävien ei tarvitse olla s...