Räpylöitä ja rakkautta

 

Tänä kesänä olemme viettäneet neljättäkymmenettä hääpäiväämme. Me tapasimme toisemme yli neljäkymmentä vuotta sitten, tutustuimme ja rakastuimme, muutimme yhteen, ostimme kihlat ja menimme naimisiin.  

Olimme kovin nuoria ja kaipasimme kumpikin rinnallemme toista ihmistä, jolle voisimme antaa aivan erityisen paikan elämässämme. Vai oliko kyse enemmänkin siitä, että halusimme saada elämäämme jonkun, joka tekisi meidät onnellisiksi? 

Sitkeänä elää meissä satujen synnyttämä haave siitä, että jonakin päivänä kohtaamme sammakon, joka onkin lumottu prinssi ja joka saa suudelman voimasta takaisin alkuperäisen olomuotonsa. Moiskis vaan, ja edessäni seisoo komea prinssi, täydellinen kaikin tavoin. Siinä nyt on se joku, joka tekee minut vihdoin onnelliseksi! 

Todellisessa elämässä me tosin ohitamme sammakot ja tähyilemme niitä, jotka jo valmiiksi näyttävät ja tuntuvat unelmiemme prinsseiltä tai prinsessoilta. Ja jos sellainen löytyy, liitämme elämämme häneen ja odotamme, että tästä se onni nyt alkaa. Kunnes haavekuvat alkavat rapista ja kuninkaallisen viitan helman alta alkavat pilkahdella sammakon räpylät. 

Mutta kun niin käy, sen ei tarvitse olla kaiken loppu, vaan siitä voi käynnistyä todellinen rakkauden kasvuprosessi: toisen näkeminen ja tuntemaan oppiminen sellaisena kuin hän oikeasti on, räpylöineen kaikkineen. Ei ehkä enää unelmien prinssinä tai prinsessana, vaan sammakkona, joka ei välttämättä muutu vaikka kuinka pussaisi, mutta jonka kanssa on valinnut jakaa elämänsä, kasvaa ja kypsyä, erikseen ja yhdessä. 

Neljäkymmentä yhteistä vuotta on takana, ja kummankin räpylät ja sammakonreidet on nähty jo monet kerrat. Tänään olemme onnellisia siitä, että olemme saaneet pitää räpylämme samassa suunnassa ja jatkaa matkaa yhdessä. Hyvää hääpäivää, rrrrrakas!