Ystävänpäivän jälkimainingeissa
Ostin kerran ystävänpäiväkortin, jossa soma kiharapäinen taapero ja iso simpanssi halaavat toisiaan, nenät vastatusten. Kortissa lukee: ”Kun ystävä kohtaa ystävän, ei pienillä eroilla ole merkitystä!”
Miten upea ystävyyden ylistys! ajattelin kortin ostaessani. Kuinka hienoa onkaan ilahduttaa tällä kortilla ystävänpäivänä jotakin ystävistäni. Kukahan heistä olisi se onnekas, joka sen saa…?
Toistaiseksi en ole vielä uskaltanut lähettää korttia kenellekään. Heti kun otan sen esiin ja mietin, kenelle sen lähettäisin, alan epäröidä. Entä jos tuon ystävän huumorintaju ei riitäkään? Mitä jos hän alkaa epäillä minulla olleen salaisia vaikuttimia lähettäessäni kortin hänelle? Mitä jos hän ajattelee, että haluan jostakin syystä ilkeillä hänelle lähettämällä hänelle ystävänpäivänä kuvan apinasta?
Tänäkin vuonna apinakortti jäi siis jälleen kerran lähettämättä. Ja kuitenkin juuri tuo kortti kertoisi tosi ystävyydestä jotakin oleellisen tärkeää: ystävien ei tarvitse olla samanlaisia keskenään. Tiedän sen, koska minulla on ystävä, jonka kanssa ystävyys on kestänyt jo yli neljäkymmentä vuotta. Meitä yhdistää moni asia, mutta olemme myös monin tavoin erilaisia.
Ensinnäkin ystäväni on Tapparan kannattaja, minä Ilveksen. Tutustuimme toisiimme lukiossa, ja siihen mennessä pahin jääkiekkokuume oli meiltä jo ohi. Mutta murrosiässä meillä molemmilla oli asiaankuuluvat pipot: ystävälläni oranssi-valko- sininen tapparapipo ja minulla vihreä-musta-keltainen ilvespipo. Ystäväni tapparahuuma taisi kyllä yltää paljon suurempiin lukemiin kuin minun Ilveksen kannattamiseni. Kerran hän kuulemma jopa etsi käsiinsä Pekka Marjamäen puhelinnumeron ja soitti hänelle. Keskustelua ei kuitenkaan syntynyt, sillä samassa hetkessä, kun langan toisessa päässä miehen ääni vastasi: –Marjamäki, ystäväni laski nopeasti luurin alas ja lopetti puhelun.
Ystäväni on kissaihminen, minä pidän koirista. Kissoja olen aina kammoksunut, ja jos jostakin syystä joudun samaan tilaan niiden kanssa, olen koko ajan varuillani ja odotan, että jonakin pahaa-aavistamattomana hetkenä niskaani hypätään, selkääni tarrataan tai terävät kynnet työntyvät reiteeni. Ainoa kissa, jota olen oppinut sietämään, onkin ystäväni iäkäs kissaherra. Tällä mirrivaarilla on ollut kunnia saada tutustuttaa minut kissojen parhaisiin ominaisuuksiin, ja pikkuhiljaa olen alkanut tuntea oloni turvalliseksi ja kotoisaksi sen läsnäollessa. Joskus saan jopa itseni kiinni juttelemasta sille, ja se naukuu minulle vastaukseksi.
Minä olen introvertti ja päiväni alkaa parhaiten, kun saan olla yksin, omissa ajatuksissani, seuranani vain tekstejä tuhansien vuosien takaa, joiden kirjoittajat eivät odota minulta kommentteja tai tykkäyksiä. Ystäväni aamut taas pursuavat viestejä ja yhteydenottoja hänen laajassa verkostossaan olevilta ihmisiltä. Puhumattakaan mainoksista ja tarjouksista, joita tulvii hänen puhelimeensa – tulvii, koska jostakin käsittämättömästä syystä hän on tilannut niitä tulemaan itselleen. En tiedä ketään toista, jonka puhelin värähtelisi, piippaisi ja kilahtelisi siihen tahtiin kuin hänen.
Eikä tässä vielä kaikki. Kun kävin hiljattain ystäväni luona, sain kurkistaa hänen vaatekaappiinsa. Sieltä ryöppysi kukkaa, pitsiä, rimpsua ja röyhelöä, kaikki asioita, joita omasta kaapistani ei juurikaan löydy.
Joskus ajattelin, että ystävien pitää olla samanlaisia. Mitä enemmän yhtäläisyyksiä sen parempi, ja sitä paremmat mahdollisuudet ystävyydellä on kasvaa ja kehittyä. Mutta eihän se niin ole. Ja juuri siinä on ystävyyden ihmeellinen voima.
