Mullanvaihto

On taas helmikuu ja mullanvaihdon aika. Tämä teksti on julkaistu kymmenisen vuotta sitten vanhassa Kahvia ja salmiakkia -blogissani. Nappasin sen sieltä tähän Uuteen pannulliseen, koska sen sanoma on ikivihreä.

Aina helmikuussa, kun valo pikku hiljaa alkoi valloittaa alaa talven pimeydeltä, lapsuudenperheessäni vaihdettiin mullat kukkaruukkuihin. Muistan, miten mummun taitavat kädet kopsuttelivat kukat varovasti ruukuistaan, leikkasivat juurakoita pienemmiksi ja istuttivat kukat hellästi uuteen, muhevaan multaan. Saattoi melkein kuulla, miten kukat huokaisivat tyytyväisyydestä ja alkoivat imeä ravintoa uudesta asuinpaikastaan.

Olohuoneen isolle pöydälle levitettiin sanomalehtiä, ja työ saattoi alkaa. Aamulehden sivuille vyöryvässä mullassa ja juurakonpalasissa ja huoneeseen leviävässä tuoreen mullan tuoksussa oli kielletyn hedelmän makeutta. Eihän sisälle yleensä saanut tuoda multaa tai villinä rehottavia kasveja, ei toki! Kenkien mukana tulleet hiekanmurusetkin lakaistiin mahdollisimman nopeasti pois ja palautettiin takaisin sinne minne ne kuuluivat. Kukat niputettiin siististi maljakoihin. Joulukuusikin sai olla nurkassaan vain niin kauan kuin se ymmärsi pysyä siistinä ja olla varistelematta.

Mutta yhtenä päivänä vuodessa olohuoneessa vallitsivat viidakon lait. Mehevä kostea multa ja sinne tänne leviävät juurakot huoneen paraatipaikalla julistivat uuden elämän ja kasvun ilosanomaa, joka uhmasi kaikkia sovinnaisuussääntöjä ja siisteysnormeja. Anopinkielet ojentautuivat terävinä miekkoina täyteen mittaansa. Niiden pikkuserkkujen, lyhyenläntien anopinhampaiden armeija moninkertaistui levittäytyessään yhä uusiin ruukkuihin. Posliinikukat oikoivat lonkeroitaan ja tarkastelivat himmeinä kiiltävien kukkanuppujensa tilaa: kohta olisi aika avautua uuteen kevääseen. Ja pienet, vaatimattomat paavalinkukat alistuivat nöyrästi siihen, että mummun käsi taittoi niistä lehtiä ja laittoi pistokkaita kasvamaan uusiin ruukkuihin.

Joka kevät mummu teki tilaa uuden kasvun ihmeelle. Viime aikoina olen muistellut sitä uskollisuutta, huolellisuutta ja antaumusta, jolla hän sen teki. Ei ihme, että hänen hoidossaan kasvit kukoistivat. Kyllä mummu niille lannoitteitakin antoi – vanhaan maitokannuun tehty salainen sekoitus otettiin säännöllisesti esiin, ja janoiset saivat juotavaa. Mutta ennen kaikkea kukat taisivat tietää, että niitä rakastettiin, ja ne rehottivat silkasta rakastettuna olemisen riemusta.

Ajattelen mummua ja minua hävettää. En edes muista, koska olen viimeksi vaihtanut mullat omiin kasveihini. Olen vain seurannut niiden hiljaista näivettymistä ja heittänyt yhden toisensa jälkeen pois. Olen odottanut, edellyttänyt ja vaatinut antamatta sitä mitä kasvini olisivat tarvinneet voidakseen kasvaa ja kukoistaa. Ehkä olen myös pelännyt puuttua niiden ruukkujen kätkössä olevaan yksityiselämään ja ajatellut, että parempi vain antaa niiden olla rauhassa ja toivoa parasta.

Mutta tämä helmikuu tulee olemaan erilainen. Kodinhoitohuoneessani odottaa pussillinen mustaa multaa ja uusi pieni saviruukku. Tänä vuonna olen vihdoin päättänyt tehdä sen, vaihtaa mullat urheaan, pieneen palmuuni, joka on ihmeekseni säilynyt hoivissani hengissä jo useita vuosia ja jonka juuret nyt tunkevat ulos purkin pohjassa olevasta reiästä. Sen on aika saada tuoretta ravintoa ja lisää tilaa.

Mitä mahtoi mummu miettiä mullan ja kukkien kanssa touhutessaan? Ehkä jotakin samantapaista kuin minä, hänen tyttärentyttärensä, viisikymmentä vuotta myöhemmin. Olen alkanut aavistella, että minullekin ollaan tekemässä mullanvaihtoa. Vanhan mullan loppuunkalutut ainekset, epäilys, pelko ja alakulo, ovat pikku hiljaa vaihtumassa kiitollisuuteen, luottamukseen ja iloon. Hengitän syvään. Kasvan. Elän.