Kaksin kotona

 

Marraskuun pimeyttä torjuaksemme olemme käynnistäneet joulunvalmistelupuuhat. Kahden ikäihmisyyttä lähestyvän aikuisen taloudessamme jatketaan monia lapsiperhevuosien jouluperinteitä, ja yksi niistä on verhojen vaihtaminen lämpöisemmän sävyisiin. Usein se tapahtuu juuri isänpäiväviikonloppuna, jota nytkin elämmme. 

Myös joulumusiikin kuuntelu alkaa isänpäivän tienoilla, ja niin se alkoi tänäkin vuonna. Verhotankoihin kurkotteluani ja nipistimien kimpussa ähellystäni (miten se voikin olla näin työlästä!) sulostuttaa soundtrack elokuvasta Home Alone – Yksin kotona 1. Tuolla musiikilla on joulu avattu meillä jo kymmenien vuosien ajan, ja miksipä mennä hyviä perinteitä muuttamaan.

Kaikenlaisia suoratoistomahdollisuuksia on toki ulottuvillamme, mutta tuo musiikki kuunnellaan meillä aina CD:ltä. Voisin vaikka vannoa, että äänitteeltä kuunneltuna se kuulostaa erilaiselta! Sitäpaitsi ihmisellä on kosketusmuisti, ja aina kun kaivan esiin joulumusiikkikokoelmani, avaan CD-kotelon, otan pyöreän kiiltävän levyn sormieni väliin ja asetan sen varovasti soittimen kelkkaan, kosketusmuistini aktivoi mielessäni sarjan muistoja. Painan "play", odotan sekunnin, ja sitten se alkaa.

"Muistojen virta", lauletaan Pekka Simojoen joululaulussa, ja miten totta se onkaan. Nyt ripustan verhoja vailla kiirettä, kaikessa rauhassa, puolison istuessa tyytyväisenä keittiössä aamukahviaan nauttien. Koti on siisti ja hiljainen. Mutta muistan ripustelleeni jouluverhoja myös lasten äänten, jalkojen töminän, koiran haukunnan, hellalla porisevien kattiloiden, mikroaaltouunin piippausten, pesukoneen jylinän ja ovikellon pimputuksen äänisekamelskassa.  

Muistojen virtaan uiskentelee jostakin myös kohtauksia tuosta 1990-luvulla ilmestyneestä elokuvasta, jota perheenä aina katselimme yhdessä joulun lähestyessä. Home Alone – Yksin kotona. Yhtäkkiä oivallan, miten hieno elokuva se oikeastaan olikaan. Hauskuuden ja jännityksen ohella se kuvasi koskettavasti myös ihmisten välisiä suhteita ja niiden erilaisia solmuja ja tukoksia. Tarinassa on perheen kuopus, joka suuressa lapsiparvessa jää aina näkymättömäksi, jopa siinä määrin, että hänet unohdetaan ottaa mukaan, kun muu perhe lähtee ulkomaille joulunviettoon. On öykkärimäinen isoveli, joka kenties omassa huomionkipeydessään ja rakkaudenkaipuussaan kiusaa julmasti nuorempia sisaruksiaan. Tapahtumiin liittyy myös naapurissa asuva, pelottavan tuntuinen vanha mies, joka kuitenkin paljastuu oman perheensä kanssa välirikkoon ajautuneeksi yksinäiseksi vanhukseksi. Se ei ollutkaan vain Kevin, joka oli yksin kotona.

Ja sitten on se äiti. Hän, joka ei kiireen ja stressin keskellä jaksa pysähtyä kuuntelemaan ja ymmärtämään hankalalta tuntuvaa lastaan. Voi häntä. Hänet tarina vie kokemaan kauhun hetken, jossa hän joutuu kasvokkain sen mahdollisuuden kanssa, että on ehkä ainiaaksi menettänyt lapsensa. Kuinka rakkaalta tuo hermoja koetteleva lapsi yhtäkkiä tuntuukaan!

Verhot ovat paikallaan, ja musiikkikin loppuu juuri sopivasti. Muistojen virta pysähtyy, ja olen taas tässä hetkessä. Tänään olemme kaksin kotona, ja se tuntuu hyvältä. Onhan ollut niitäkin aikoja, kun kaksin ollessamme kumpikin on kokenut olevansa yksin. Mutta nyt olemme aidosti kaksin, ilman solmuja ja tukoksia, valmiina ottamaan vastaan jälleen yhden joulun ja saamaan uusia muistoja muistojen virtaan.