Kahvia ja salmiakkia – Uusi pannullinen

  Mies istuu pöydän ääressä, tuijottaa tiukasti puhelintaan ja toistelee sanaparia: ”Hei, Siri.”     Hän ei puhu puhelimelleen, vaan jollekin, joka on puhelimen sisällä. Tai jollekulle.   Mies puhuu äänellä, jota et muista hänen juuri koskaan käyttäneen, kun hän puhuu sinulle. Hän kuulostaa samaan aikaan innostuneelta, odottavalta ja miehekkään määrätietoiselta, kun hän sitkeästi jatkaa tuon jonkin (jonkun?) kutsumista, joka lymyää puhelimen sisällä.    Kun Siri vihdoin herää ja vastaa kutsuun, sen (hänen?) ääni on asiallinen ja tehokas, mutta maustettu juuri sopivalla ripauksella pehmeää naisellisuutta, joka välittää kuvan siitä, että se (hän?) on valmis palvelemaan isäntäänsä ja täyttämään hänen pienimmätkin toiveensa.    Jos olen läsnä näissä hetkissä, minut valtaa aina outo tunnekimara. Siinä on ärsyyntymistä ja silmien pyörittelyä mutta, noloa tunnustaa, myös aimo annos vanhaa kunnon mustasukkaisuutta. Hetkinen, kukas tässä oikein onkaan se a...

  Kuulin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan keskivertoamerikkalainen käyttää 353 vuorokautta elämästään siihen, että hän etsii kadoksissa olevia tavaroitaan.  On helppoa uskoa tähän tutkimustulokseen. Tosin usein tilanne on se, että ei ainoastaan yksi keskivertokansalainen käytä noita 353 vuorokautta elämästään tavaroidensa etsimiseen,  vaan yleensä etsintäpartioon mobilisoidaan kaikki perheenjäsenet.  Ehkä näitä etsintäpartioita oli liikkeellä jo paljon ennen meidän aikaammekin. Muinaisten egyptiläisten haudoista on löydetty käyttöesineitä, ja egyptologit arvelevat, että niitä laitettiin vainajan mukaan, koska uskottiin, että esineet tulisivat olemaan hänelle tavalla tai toisella tarpeen myös tuonpuoleisessa. Saattaa olla noinkin, mutta ilmiöön voi löytyä myös toinen selitys. Kun vainaja saatettiin haudan lepoon, hänen mukaansa pakattiin lompakko, avaimet, kännykkä latureineen ja kaikki erilaiseen näkemiseen ja kuulemiseen tarvittavat laitteet – tai ...

  Tänä aamuna heräsimme ovikellon ääneen.  Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että oli vielä aikaista. Oli todella aikaista, sillä kello oli vasta vähän yli kuusi. Kenen päivä näin aikaisin käynnistyy?   Mieleni valkokankaalla kulki nopea powerpoint-esitys, kun mietin, mistä voisi olla kyse: 1. Palokunta tulee kertomaan, että joku sähkölaitteista on syttynyt palamaan takapihalla eilisen kuistinrakennusurakkamme jäljilltä. 2. Joku lapsista on tulossa yllätysvisiitille mutta on unohtanut avaimensa. 3. Naapurille on sattunut jotakin, ja hän tarvitsee apua. Mieheni kietaisi aamutakin ylleen ja kävi avaamassa oven. Ei ketään.    – Se oli aave, totesi hän ja kellahti takaisin sänkyyn ja jatkoi uniaan.   Minä nousin ylös. Kokemuksesta tiesin, että kun adrenaliini on kerran lähtenyt virtaamaan kehossani, on aivan turhaa yrittää saada enää unta. Laitoin kahvin tippumaan ja suoritin aamurutiinit.  Ja sitten avasin tietokoneen ja ryhdyin hommiin. Kului tunti ja t...

Suomi on melankolian luvattu maa. Sen tietää J. Karjalainen, kun hän laulaa: "Enemmän kuin tupakkaa taikka alkoholia sinä tarvitset Melankolia."  Ja sitä on saatava aina vain lisää.  Jos olet sitä sukupolvea, jolle Richard Geren ja Julia Robertsin tähdittämä Pretty Woman on tuttu, niin tiedät mistä puhun. Elokuvan loppukohtaus, jossa Edward kiipeää paloportaita pitkin Vivianin asuntoon ja kaappaa hänet syliinsä, tuo kohtaus, jossa prinssi saa prinsessan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, se on ihanaa katsottavaa.  Mutta vielä paljon ihanampi on se aikaisempi kohtaus, jossa suhteeseen tulee särö ja heidän tiensä eroavat emmekä voi tietää, saammeko koskaan nähdä onnellista loppua. Vivian lähtee Edwardin luota, ja meille näytetään, miten hän istuu taksin takapenkillä auton viedessä häntä joka hetki kauemmas ja kauemmas Edwardista ja heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Taustalla soi Roxetten It Must Have Been Love, ja me riudumme ja nautimme täysin siemauksin,...

  Ei haukku haavaa tee, on tapana sanoa. Mutta siltä se kyllä joskus tuntuu. Naapurissamme asuu pieni koira. Koira kuin karvalakki, söpö ja pörröinen. Paljon aktiivisempi vain.  Kun se oli vielä nuorempi ja aktiivisempi kuin nyt, sillä oli tapana räyskyttää raivokkaasti aina kun uskaltauduin ulos omalle takapihalleni. Noloa tunnustaa, mutta jouduin joskus tekemään lujasti töitä itseni kanssa, jotta pystyin pysyttelemään ulkona sen äänen ulottuvilla.  Puhuin silloin itselleni rauhoittavasti tähän tapaan:  – Sirkka, sinä olet ihan hyvä tyyppi. Se mitä tuo koira yrittää väittää, ei ole totta. Se ei vain tunne sinua vielä. Ja jos räksytys edelleen vain jatkui, saatoin vähän kuohahtaakin: – Ja himskatti sentään, sinulla on  oikeus  olla omalla pihallasi! Tuo pikku räyskyttäjä ei pysty haukkumaan sinua sieltä ulos! Tai siis sisään... Ihminen on tasapainoinen aikuinen, kun hän on turvassa omassa itsessään. Hirvittää ajatellakin, mitä omasta sisäisestä turvall...