Kun kissa soittaa ovikelloa
Pikainen vilkaisu kelloon kertoi, että oli vielä aikaista. Oli todella aikaista, sillä kello oli vasta vähän yli kuusi. Kenen päivä näin aikaisin käynnistyy?
Mieleni valkokankaalla kulki nopea powerpoint-esitys, kun mietin, mistä voisi olla kyse: 1. Palokunta tulee kertomaan, että joku sähkölaitteista on syttynyt palamaan takapihalla eilisen kuistinrakennusurakkamme jäljilltä. 2. Joku lapsista on tulossa yllätysvisiitille mutta on unohtanut avaimensa. 3. Naapurille on sattunut jotakin, ja hän tarvitsee apua.
Mieheni kietaisi aamutakin ylleen ja kävi avaamassa oven. Ei ketään.
– Se oli aave, totesi hän ja kellahti takaisin sänkyyn ja jatkoi uniaan.
Minä nousin ylös. Kokemuksesta tiesin, että kun adrenaliini on kerran lähtenyt virtaamaan kehossani, on aivan turhaa yrittää saada enää unta. Laitoin kahvin tippumaan ja suoritin aamurutiinit.
Ja sitten avasin tietokoneen ja ryhdyin hommiin. Kului tunti ja toinenkin. Havahduin siihen, että vieressäni oleva ruukkukasvi alkoi liikutella lehtiään. Kun kauan sitten ensimmäisen kerran osuin paikalle sen tehdessä voimisteluliikkeitään, se tuntui aavemaiselta. Apua, sehän elää! Tuo kasvi, jonka olin ottanut asumaan meille ja jonka uskoin olevan pelkkä staattinen koriste olohuoneemme nurkassa, tuossa se nyt liikkui aivan itsekseen. Joskus vakoilin hiljaa ovella ja yritin päästä yllättämään sen itse teosta.
Mutta nykyään välillämme vallitsee toverillinen yhteys. Kumpikin istuu omalla vakipaikallaan, minä pöydän ääressä kirjoittamassa ja viherkasvi ruukussaan tason päällä ikkunan edessä. Silmänurkastani huomaan joskus liikettä ja kun käännyn katsomaan, niin siellä se taas vaihtaa lehtiensä asentoa. En tiedä, miksi se niin tekee, mutta olen tottunut siihen, ja sen hiljainen seura tuntuu tutulta ja turvalliselta.
Kun tänään taas vilkaisin kukkakaveriini, näin lehtien liikettä. Mutta näin jotakin muutakin. Ikkunan takana kulki kissa. Kulmakuntamme on koirien kansoittama, kun taas kissat ovat harvinainen näky näillä main. Ja tätä nimenomaista yksilöä en muistanut koskaan ennen nähneeni. Mutta siinä se nyt asteli, musta hoikka kissa pehmeillä tassuillaan kuistimme vielä keskeneräistä laudoitusta pitkin, sirosti ja päämäärätietoisesti, niin kuin vain kissat osaavat.
Mieleeni nousi ajatus. Entäpä jos tuo samainen kissa oli kierroksensa aluksi, hyvin aikaisin aamulla, kulkenut etukuistimme kautta? Kenties se oli kiipeillyt kaiteella ja ohi mennessään tönäissyt ovikellomme nappia.
Hetkinen. Ovikelloa soittavia kissoja. Voimisteluliikkeitä tekeviä kukkia. Onko helle pehmittänyt pääni? Parasta sulkea tietokone ja mennä hetkeksi istumaan ison vesilasillisen kanssa jonnekin viileään. Ennen kuin naapurin koira pyytää facebookissa kaverikseen ja kysyy, lähdenkö lenkille.
