Ei haukku haavaa tee – mutta ei se kivaltakaan tunnu
Naapurissamme asuu pieni koira. Koira kuin karvalakki, söpö ja pörröinen. Paljon aktiivisempi vain.
Kun se oli vielä nuorempi ja aktiivisempi kuin nyt, sillä oli tapana räyskyttää raivokkaasti aina kun uskaltauduin ulos omalle takapihalleni. Noloa tunnustaa, mutta jouduin joskus tekemään lujasti töitä itseni kanssa, jotta pystyin pysyttelemään ulkona sen äänen ulottuvilla.
Puhuin silloin itselleni rauhoittavasti tähän tapaan: – Sirkka, sinä olet ihan hyvä tyyppi. Se mitä tuo koira yrittää väittää, ei ole totta. Se ei vain tunne sinua vielä.
Ja jos räksytys edelleen vain jatkui, saatoin vähän kuohahtaakin: – Ja himskatti sentään, sinulla on oikeus olla omalla pihallasi! Tuo pikku räyskyttäjä ei pysty haukkumaan sinua sieltä ulos! Tai siis sisään...
Ihminen on tasapainoinen aikuinen, kun hän on turvassa omassa itsessään. Hirvittää ajatellakin, mitä omasta sisäisestä turvallisuudestani kertoo se, että surullisen usein tuo pieni räyskyttäjä pystyi lopulta haukkumaan minut sisään.
Jos haukku ei haavaa teekään, niin kyllä se ainakin nostaa haavat esiin piiloistaan. Aika harva meistä loppujen lopuksi on täysin turvassa omassa itsessään. Niilläkin, jotka ulospäin näyttävät kauniilta ja rohkeilta, vahvoilta ja haavoittumattomilta, saattaa olla hyvin hauras ja hento sisikunta.
Viisaat tietävät, että paremmin onnistuu se, joka ei osaa mutta uskoo osaavansa, kuin se, joka osaa mutta ei usko osaavansa. Jos ei itse pysty uskomaan että osaa ja pystyy, silloin voi lainata jonkun toisen uskoa ja ottaa vaikkapa ystävän mukaan henkiseksi tueksi. Hyvä esimerkki tästä on tuttu arkinen tilanne, jossa pitää saada jokin tekninen vempain toimimaan. Täysin tumpelonkin tukihenkilön mukanaolo auttaa hämmästyttävän usein. Hänen ei tarvitse kuin olla siinä sinua varten, seistä hiljaa vierelläsi, ja katso! Nappula, jota painamalla ei äsken tapahtunut yhtään mitään, kun painelit sitä yksin, yllättää sinut nyt ja hyräyttää laitteen käyntiin.
Aina ei henkistä tukea kuitenkaan ole saatavilla tai mahdollista käyttää. Mutta ainahan voi kuvitella tuon ystävän olkapäälleen istumaan, näkymättömänä läsnäolona, joka tsemppaa ja rohkaisee ja luo uskoa onnistumisen mahdollisuuteen. Eikä olkapäälle välttämättä tarvitse edes ottaa koko ihmistä, vaan riittää, kun pitää mukanaan rohkaisevia sanoja, jotka joku, joka on uskonut meihin, on joskus meille lausunut. Vähitellen noista sanoista voi tulla meidän omaa sisäistä puhettamme, joka vahvistaa meitä uskomaan itseemme.
Niinpä niin, Sirkka, kaikesta huolimatta sinä olet ihan hyvä tyyppi. Ja sinulla on täysi oikeus olla omalla takapihallasi!
Naapurin pikku koira on tainnut kasvaa aikuiseksi ja löytää oman sisäisen turvallisuutensa. Ainakin siitä on tullut paljon rauhallisempi ja hiljaisempi. Ja näin jälkeenpäin voin jopa olla kiitollinen niistä oppitunneista, jotka se minulle järjesti.
