Melankoliaa

Suomi on melankolian luvattu maa. Sen tietää J. Karjalainen, kun hän laulaa: "Enemmän kuin tupakkaa taikka alkoholia sinä tarvitset Melankolia." 

Ja sitä on saatava aina vain lisää. 

Jos olet sitä sukupolvea, jolle Richard Geren ja Julia Robertsin tähdittämä Pretty Woman on tuttu, niin tiedät mistä puhun. Elokuvan loppukohtaus, jossa Edward kiipeää paloportaita pitkin Vivianin asuntoon ja kaappaa hänet syliinsä, tuo kohtaus, jossa prinssi saa prinsessan ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti, se on ihanaa katsottavaa. 

Mutta vielä paljon ihanampi on se aikaisempi kohtaus, jossa suhteeseen tulee särö ja heidän tiensä eroavat emmekä voi tietää, saammeko koskaan nähdä onnellista loppua. Vivian lähtee Edwardin luota, ja meille näytetään, miten hän istuu taksin takapenkillä auton viedessä häntä joka hetki kauemmas ja kauemmas Edwardista ja heidän yhteisestä tulevaisuudestaan. Taustalla soi Roxetten It Must Have Been Love, ja me riudumme ja nautimme täysin siemauksin, 

"Murheen käsi kuristaa, sydänalaa puristaa. Melankoli alkaa vaikuttaa", laulaa J. Karjalainen. Joku saa melankolia-annoksensa kuunnellessaan Uralin pihlajaa, toinen blueskitaran itkusta. Mutta en olisi ikinä uskonut, että kaikkein pienimmätkin suomalaiset tarvitsevat melankoliaa ja nauttivat annoksensa musiikin kautta.

Pieni lapsenlapsemme oli hiljattain mummulassa yökylässä isänsä kanssa. Kaksivuotiaan aamu käynnistyi tahmeasti ja olo oli apea. Ehkäpä musiikki piristäisi pikkuista, ajatteli isä. Kaukana olivat ne ajat, kun piti kaivaa esiin lastenlaulukasetteja tai  -levyjä ja räpeltää laitteiden kanssa. Nyt kaikki sujui nopeasti ja vaivattomasti, kun isä etsi puhelimestaan tilanteeseen sopivaa musiikkia kannatellen samalla poikaa sylissään.

Keskustelu isän ja pojan välillä kulki tähän tapaan: 

- Laitetaanko Kapteeni Koukku? kysyy isä.

-Ei käy, vastaa pieni ääni.

- Autolla ajetaan varovarovasti? 

-Ei käy.

-Muumilaulu? 

- Ei käy. 

- Viimeinen mammutti?

Pitkä hiljaisuus.

- Laitetaanko Viimeinen mammutti? 

Pitkä odottava hiljaisuus. Lapsen hento vartalo lepäsi aivan hiljaa isän rintaa vasten. Koko pieni olemus tuntui odottavan ja kuuntelevan.

Viimeinen mammutti laitettiin soimaan. Ja voi millaista melankoliaa täynnä tuo laulu olikaan! Laulu kertoo maailman viimeisestä mammutista, joka käy yksin nukkumaan puun alle. Tuuli tuivertaa ja maa peittyy hankeen, ja me sanomme mammutille hyvää yötä. "Hyvää yötä, viimeinen mammutti. On aika mennä nukkumaan"  – nukkumaan unta, josta et ehkä enää koskaan herääkään... 

Aaah, miten raastavan ihanaa melankoliaa! Kaksivuotiaalle lauluun kätketty traagisuus ei vielä aukea, mutta melankolia teki silti tehtävänsä. Pieni ihminen kuunteli tuon yli kolmeminuuttisen kappaleen aivan hiljaa, riippuen isänsä kaulassa kuin simpanssinpoikanen, painautuen häntä vasten.  

Ja mitä tapahtuikaan, kun laulu loppui? Poika irrottautui isänsä kaulasta ja alkoi peuhata ja nauraa kihertää. 

Koulun matematiikantunneilla en koskaan pystynyt käsittämään, miten oli mahdollista, että kun kerrottiin keskenään kaksi miinusmerkkistä, tuloksena ei ollutkaan vielä enemmän miinusta, vaan jostakin kumman syystä niistä tuli yhdessä plussaa. Mutta nyt sain olla todistamassa, miten tämä yhtälö toimi ihan käytännössä. Melankolia teki sen taas.