Kahvia ja salmiakkia – Uusi pannullinen

  Marraskuun pimeyttä torjuaksemme olemme käynnistäneet joulunvalmistelupuuhat. Kahden ikäihmisyyttä lähestyvän aikuisen taloudessamme jatketaan monia lapsiperhevuosien jouluperinteitä, ja yksi niistä on verhojen vaihtaminen lämpöisemmän sävyisiin. Usein se tapahtuu juuri isänpäiväviikonloppuna, jota nytkin elämmme.  Myös joulumusiikin kuuntelu alkaa isänpäivän tienoilla, ja niin se alkoi tänäkin vuonna. Verhotankoihin kurkotteluani ja nipistimien kimpussa ähellystäni  (miten se voikin olla näin työlästä!)   sulostuttaa soundtrack elokuvasta Home Alone – Yksin kotona 1. Tuolla musiikilla on joulu avattu meillä jo kymmenien vuosien ajan, ja miksipä mennä hyviä perinteitä muuttamaan. Kaikenlaisia suoratoistomahdollisuuksia on toki ulottuvillamme, mutta tuo musiikki kuunnellaan meillä aina CD:ltä. Voisin vaikka vannoa, että äänitteeltä kuunneltuna se kuulostaa erilaiselta! Sitäpaitsi ihmisellä on kosketusmuisti, ja aina kun kaivan esiin joulumusiikkikokoelmani, avaan CD...

  Olen aina ollut sanahullu. Kirjoitetut tai puhutut, kuullut tai lausutut, toisten tuottamat tai omani, nautin niistä kaikista. Koulussa taisin salaa iloita myös kielten sanakokeista.     Mutta tämän intohimon varjopuoli on se, että joskus jokin sana voi alkaa kiusata minua. Kiusata tavalla, jossa se kutsuu minua seuraamaan itseään sivupolulle, joka vie aivan toiseen suuntaan kuin minne alun perin on ollut tarkoitus mennä.      Yksi esimerkki tällaisista sanoista on tuttu vakuutus ”Sinä riität.” Armollisista armollisimmiksi tarkoitetut sanat, jotka lausumme toisillemme hyvässä tarkoituksessa. Mutta yllättäen huomaat, että sanoissa onkin viesti, joka sisältää vaatimuksen. Sillä eikö ajatukseen  riittämisestä  aina sisällykin ajatus mitasta, jonka pitää tulla täyteen? Piirakan täytteeseen tarvitaan 2 dl kermaa, mutta jos sinulla ei ole kuin 1dl, sekin  riittää.  Mutta se täydellinen mitta olisi kyllä ollut se 2 dl…  Voisiko uusi...